Miksei pyöräilijää ohiteta varovasti

16.10.2019 Kirsti Kärki, Vampula

Minulla ei ole autoa, mutta haaveilen ajasta, jolloin oli.

Haaveilen istuvani omassa autossa matkalla kotiin. Tunnen kuinka istun lämpimässä autossa ja autoradio soi mielimusiikkiani.

Sataa hiljalleen. Ajan soraisella tiellä ja yritän pysyä keskitiellä, johon on painautunut hyvät ja kovat urat autojen renkaista.

On ihana tunne, kunnes näen ikäväkseni pyöräilijän edessäni. Onneksi pyöräilijä ymmärtää mennä ihan tien sivuun. Ohittaessani pyöräilijää näen miten pyörän eturengas hakee pehmeällä tienreunalla paikkaansa. Pyöräilijä pysyy just ja just pystyssä. Edellinen pyöräilijä on ymmärtänyt hypätä kokonaan pyörän selästä pois.

Sitten eteeni tulee pyöräilijä, joka ajaa melkein keskellä tietä. Ajaa autojen painamaa oikean puoleista uraa. Ajan ihan hänen taaksensa, mutta pyöräilijä ei siirry tien laitaan. Niinpä otan paremman otteen auton ratista ja käännän autoa vasemmalle. Vierelle päästyäni näytän oikealla kädelläni pyöräilijälle, että mene laitaan.

Onneksi ei tullut autoa vastaan. Miten olisimme kaikki kolme sopineet yhtä aikaa suhteellisen kapealle soratielle.

Traktori on monesti osunut eteeni, kun toinen auto on tullut vastaan, Mutta senhän sanoo järkikin, että on jarrutettava ennen kuin pääsee ohittamaan traktorin. Mutta en kai minä nyt pyöräilijän takia ala jarrua painaa. Siispä olen tööttäillyt pyöräilijöille.

Tämä kirjoitus on melkein totta. Asuessani Pohjois-Suomessa jouduin monesti ajelemaan myös soraisilla teillä.

Ikävä tunnustaa, mutta aika usein manailin pyöräilijöiden tyhmyyttä, kun eivät pysähtyneet ja antaneet minulle, autoilijalle, tietä.

Nyt kun itse ajelen pyörällä esimerkiksi Huittisiin kauppaan vanhaa soratietä, olen alkanut tajuta, miten hankalaa on pysyä pyörän päällä pehmeällä tienreunalla.

Mietin, miksi traktori ohitetaan varovasti, mutta ei pyöräilijää, vaikka pyörän päältä laskeutuminen ja takaisin nouseminen on joskus työlästä.