Kaksi kuvaa - kiintoisaa historiaa “menneiltä ajoilta”

Tämän tarinan syntyyn vaikutti kaksi kuvaa, jotka löytyivät tätini jäämistöstä. Jo kauan sitten tiedustelin serkultani, olisiko hänen äitinsä kuvien joukossa sellaista aineistoa, joka toisi lisäselvitystä äitini suvun historiaan, olivathan oma äitini ja hänen äitinsä sisaruksia. Ja löytyihän niitä kuvia ja muutakin materiaalia kenkälaatikosta, joka oli jo osittain ajankin patinoima.

Kuviin perehtyessäni huomioni kiinnittyi erityisesti kahteen kuvaan, jotka on otettu Vampulan hautausmaalta. Toisessa kuvassa on mietteliään näköinen mieshenkilö seppelein verhotun haudan äärellä hattu kädessään ja katse kukkalaitteisiin suuntautuneena. Taustana on Vampulan kirkko ja sen katoksin koristeltu sivusisäänkäynti. Toisessa kuvassa on samainen hauta ja sen takana vielä useampia hautoja, joiden kummuilla on vielä tuoreita kukkaseppeleitä ja seppelenauhoja. Siinäpä oli ratkaistava ongelma, kuka oli kuvan henkilö ja mitä olivat haudat. Tilanteen teki hankalaksi se, että mitään tietoja ei kuvista tai niiden alkuperästä ollut saatavilla. Niinpä lähdin selvittämään kuvauspaikkaa, siis Vampulan hautausmaalle ja kuvan esittämälle paikalle.

Kuvauspaikka löytyikin lopulta kierrettyäni kirkon vasemmalta oikealle, mutta ympäristö oli täysin muuttunut. Mitään kuvan hautojen lähellä olleita muita hautakiviä tai muistomerkkejäkään ei enää ollut nähtävissä. Kirkon sisäänkäynti ja katos oli sentään tunnistettavissa. Olin siis löytänyt oikean kuvauspaikan. Mutta siinä kohtaa, josta kuva oli otettu, oli nyt sankarihautojen rivistö ja korkea muistopatsas.

Aivoissani alkoi raksuttaa ajatus, että kuvassa olisi äitini vanhimman sisaren mie-hen hauta. Tätini mies, alikersantti Jaakko Haapanen oli kaatunut jatkosodan alet-tua marraskuun alussa vuonna 1941. Kuvan mieshenkilö oli siis mahdollisesti hänen vanhempi veljensä Aatto Haapanen, joka oli kahdeksan vuotta veljeään vanhempi.

Mutta miten selvittää päättelyni todenmukaisuus. Kukaan elossa olevista ei ole sitä enää kertomassa, onhan tapahtumasta jo yli 75 vuotta.

Muistin kuitenkin, että äitini ja isäni puhuivat joskus Aatto Haapasen kirjoittamasta kirjasta Elämän ristiaallokoissa, jota vanhempani olivat lukeneet toisilleen ääneen 1970-luvun puolivälin paikkeilla. Teos oli silloin ilmestynyt, ja olin nähnyt sen kotonani, mutta mistä saisin kirjan nyt käsiini. Ehkäpä sen sivuilta löytyisi jotakin kuvia selventävää.

Seuraavaksi kirjauduin “netin ihmeelliseen maailmaan” ja yllätyksekseni löysin tietoa Aatto Haapasesta ja Elämän ristiaallokoissa -kirjan. Niitä oli kaksi kappaletta, mutta toinen oli jo myyty. Vielä myynnissä oleva kappale löytyi Hauholta Pufendorfin antikvariaatista. Tein tilauksen ja jätin myös puhelinviestin, johon yllätys, yllätys, sain vastauksenkin. Vajaan viikon kuluttua kirja oli hyväkuntoisena valkoisessa paketissa postilaatikossa. Niinpä seuraavaksi sukelsin teoksen mielenkiintoisiin tapahtumiin. Löytyisikö sieltä vahvistusta päätelmilleni?

Aluksi selasin kirjan päällisin puolin ja löysin kuin löysinkin paljon tietoja kiintoisista historian tapahtumista, muun muassa sen, että talvisodan aikana Aatto Haapasen velvollisuutena oli kunnan edustajana viedä seppeleitä sankarivainajien haudoille. Mutta eihän tämä tieto vielä täysin selvittänyt kuvien arvoitusta.

Myös Aatto Haapanen osallistui jatkosotaan. Hän oli juuri tullut rintamalle, kun sai viestin, että hänen veljensä ja luutnantti Pietarinen olivat kaatuneet hankalassa tilanteessa rintamalla. Kummankin ruumis oli lähetetty Vampulaan haudattavaksi, ja Aatto Haapasta kehotettiin hakemaan lomaa veljensä hautaamista varten. Niin hän toimikin ja sai viikon kestävän loman ja litteran päästäkseen Vampulaan hautaustilaisuuteen. Näin tapahtuikin, ja luulenpa, että olin päätelmissäni tullut oikeaan lopputulokseen. Tuskin tätini kansiossa olisi ollut kenenkään hänelle tuntemattoman henkilön kuvaa. Todennäköisesti hän oli saanut kuvan sisareltaan, jonka miehen hautaamisesta oli kyse.

Vielä toistamiseen lähdimme Vampulaan ja hautausmaalle, jossa sattumalta ta-pasimme itseään “junan tuomaksi” tituleeranneen henkilön. Kävimme hänen kanssaan kiintoisan keskustelun. Mies sanoi olevansa kurkijokelainen ja sukunimeltään Poutanen. Kuvan miestä hän ei tunnistanut, mutta piti mahdollisena, että siinä olisi voinut olla Aatto nuorena. Hän oli tuntenut vanhemman Aatto Haapasen ja osasi opastaa minut ja vaimoni hänen haudalleen. Hän myös kertoi, miten sankarihautojen alue oli kuvan ajankohdasta täysin muuttunut, sankarivainajien nimet oli koottu muistokiviin aakkosjärjestykseen ja vainajat olivat yhteishaudassa. Sankarivainajien suuri määrä kosketti ja sai pohtimaan, miten asukasmäärältään niinkin pieni paikkakunta kuin Vampula oli joutunut antamaan raskaan uhrin isänmaan puolustamisessa, ja mitä kaikkea “junantuomat” olivatkaan joutuneet kokemaan.

Näin oli yksi tutkimusmatka tullut päätökseensä, mutta kirjan parissa kului vielä tovi jos toinenkin, kun seurasin Suomen historian vaiheita Aatto Haapasen kirjaan syventyen aina hänen nuoruusvuosistaan myöhäiseen eläkeikään asti. Teos oli yllättävä lukukokemus, ja voin kyllä suositella siihen perehtymistä historiasta kiinnostuneille tämän päivän tavallisille kansalaisillekin, jos vain saatte kirjan jostain käsiinne.

Paljon kiintoisaa tietoa on häviämässä, kun paikallista perinnetietoa on vain kirjoissa ja kansissa, joita valitettavasti ollaan hävittämästä. Kaikkea ei sittenkään löydä netistä, niin kätevä ja verraton apulainen kuin se toisaalta onkin.

Pentti Virtanen
Lehtori, eläkkeellä
Säkylä