Ehdimme taas jouluun

19.12.2018 - 00:00 Päivi Virolainen

”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, sanoi runoilija Paavo Haavikko, kun ei ehtinyt ojentaa kämmenellään läheiselleen nurmikkoa keväällä. Ehtiminen tarkoittaa, että ennättää, joutaa, kerkiää, joskus myös, että pääsee.

Ehdimme taas jouluun, ja etsin joulukuusta, metsänomistajan luvalla tietenkin.

Kuljen kaikki tutut paikat ja muistelen kesää. Tuossa lauloi punakylkirastas, kunnes näki minut ja lensi tiehensä. Tuolla kettu söi peuranraadon louhikossa loppuun ja jatkoi matkaansa toiselle seudulle. ”Maukasta”, sanoiko ateriastaan.

Kettua ei näy enää, hajukin on haihtunut, sienet olleet kadoksissa kuuman kesän jälkeen kalliomaastosta.

Luonnon monimuotoisuus hämmästyttää, pieninkin pakkanen saa näkemään lumikiteitä, ja eläinten lisäksi myös ihmiselämän näkee kuin toisin silmin.

Kun nuori tyttö käveli ison kaupungin kadulla päin minua eikä pyytänyt anteeksi, vaan sanoi nuorison paljon käyttämän v-sanan, kylläpä olin mummo, kun siitä suutuin! Ja jonkin ajan kuluttua aivan toisenlainen tyttö pyysi iloisesti anteeksi tehdessään marketissa minulle tilaa.

Entä silloin, kun tienvarsien niittäjä ei erottanut tammea pajusta? Kyllä me siitä tien varrella kasvavasta isän puusta huolehditaan, että se pysyy kahden metrin päässä eikä kasvata oksiaan tielle asti. Että ei olisi tarvinnut noin kauheasti katkoa.

Mutta näiden oksien alla, näiden sammalien rahistessa jaloissani, saat anteeksi.

En itsekään ole aina sanonut päivää, kun samalle marjamättäälle ei ole mahtunut monta ämmää tai äijää. Vedän pipon syvemmälle päähän tai työnnän pois silmiltä, mitä milloinkin, tulen metsästä kuusi kainalossa, lämpöisin ajatuksin.