Puuttuuko yhteisöllisyys?

15.05.2019 Kirsti Kärki, Vampula

Olin 5. toukokuuta Vampulan kirkossa Vampulan Eläkeliiton mukana. Väkeä oli normaalia enemmän, koska sunnuntai oli eläkeliiton kirkkopyhä. Pappi Jyrki Smolander huomioi myös hyvin tyytyväisenä väen paljouden, mutta samalla kertoi huolestuneisuuden, ehkä vähän syyllistikin ihmisiä siitä, kun kirkoissa ei enää käy väkeä kuten ennen.

Olen uteliaana ihmisenä käynyt myös muiden uskontokuntien jumalanpalveluksissa. Kaikkiin näihin tullaan perhekunnittain. Tunnelma on iloinen ja vapaa. Myös minua vieraana on jututettu ja kyselty kulumisia.

Jos vertaan näitä tilaisuuksia oman kirkkoni tilaisuuksiin, niin tunnelmissa on suuri ero.

Kun tulen evankelisluterilaiseen kotikirkkooni, tunnelma on jäykkä, kylmä. Viime sunnuntainakin näin ihmisiä, jotka istuivat yksin. Heidän vierelleen ei istunut kukaan. Kirkon penkeillä istutaan hiljaa. Taidan olla ainoa, joka jututan joka kerran vierustoveriani.

Seurakuntatalolle siirryttäessä on tarkka järjestys, missä pappi istuu. Kun olin kymmenen vuotta sitten ensikertaa Vampulan seurakuntatalossa ja istuin tietämättäni papin pöytään. Joku kuiskasi minulle, että se on papin pöytä, siihen eivät istu tavalliset ihmiset.

Voisiko sitä vaikka morjestella tuttavia kirkon käytävillä ennen jumalanpalveluksen alkua?

Yrittäessäni istua muihin pöytiin, ei sekään käynyt ongelmitta. Tuoleille oli jätetty varauksen merkiksi joko takki tai laukku.

Onnekseni olen saanut Luojaltani luonteen, joka ei vähästä pillastu. Hyvin olen sopeutunut ja löytänyt paikkani Vampulan seurakunnasta, mutta miten käy heidän, jotka ovat ujompia tai syrjään vetäytyviä.

Miten papit saisivat omiin seurakuntalaisiinsa yhteisöllisyyden tunteen, niin että tuntisivat olevansa samaa joukkoa. Mikään toiminta ei menesty ilman yhteisöllisyyden tunnetta.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja seurakuntien olisi aika miettiä, mitä yhteisöllisuus tarkoittaa. Voisiko sitä vaikka morjestella tuttavia kirkon käytävillä ennen jumalanpalveluksen alkamista?

Vuonna 2013 olin saksalais-itävaltalais- suomalaisissa häissä Fagervikin kirkossa. Huomasin, että vain me Suomessa asuvat istuimme hiljaa, kaikki muu hääväki käveli pitkin kirkon käytäviä jutellen ja morjestaen toisiaan isoon ääneen.

Kun aikoinaan ehdotin Vampulan seurakuntatalolla, että papit tervehtisivät jumalanpalveluksen jälkeen ovella ihmisiä, ensimmäinen reaktio oli ettei se käy, sillä kaikki eivät halua kätellä pappia, vaan lähteä rauhassa. Nyt ehdottamani käytäntö toimii hyvin, vaikkei varmaan yksin minun ansiostani.