Ikäihmiset ansaitsevat arvokkaan vanhenemisen

03.02.2011 Marja-Liisa Hakanen

Vanhuus oli ennen siunaus. Se ei ollut jokamiehen mahdollisuus – vain harvat saavuttivat 70 vuoden iän. Vanhoilla katsottiin olevan viisaus ja taito.
Heillä oli perimätieto. Heiltä kysyttiin neuvoa, jotta arvokas hiljainen tieto ja pääoma käytettäisiin hyödyksi eikä jouduttaisi oppimaan kaikkea kantapään kautta.
Tämän päivän kiireinen keski-ikäinen tuskin pysähtyy näiden tietopankkien ääreen.
Ajatellaan, että on tärkeämpää tekemistä. Elannon hankkiminen ja harrastukset ovat tärkeitä.
Voimien hiipuessa ja ystäväpiirin pienentyessä vanhusten läheisimmät saattavat olla kiireessä lääkkeet jakava hoitaja tai ruoka-annoksen tuova lähetti. Turvattomuus ja yksinäisyys ovat vanhuksen arkea.
Sotaa ja puutetta kokeneet tyytyvät vähin äänin heikkolaatuiseen hoitoon, jota leimaa kiire, jonottaminen, kapulakielinen byrokratia ja jonkinasteinen välinpitämättömyys. Hoitajat ovat ylikuormittuneita ja heillä on vähän aikaa hoitaa yhtä potilasta.
Ne onnelliset, jotka ovat saaneet puolisonsa pitää vanhuuteen asti, toimivat usein voimiensa äärirajoilla, omaishoitajina.
Pesti voi muuttua vankilaksi. Maakuntakierrosten aikana olen tavannut useita yli 80-vuotiaita omaishoitajia. He ovat vastuullisia vanhuksia, joiden periaatteet tulevat sodan ajoilta; kaveria ei jätetä. Heihin sääntöä ei ole sovellettu. Jotkut eivät ole saaneet päivän päivää vapaata. Joskus kokonaiseksi tunniksi uskaltaa poistua hoitamaan välttämättömät asioinnit.
Vaikka lainsäätäjä on laatinut hyviäkin periaatteita omaishoitajien tukemiseksi rahallisen korvauksen muodossa ja vapaapäiväsuosituksia kuormituksen keventämiseksi, näitä noudatetaan kunnissa erilaisesti.
Useat omaishoitajat puhuvat yksinäisyydestä ja siitä, että kun apua hakee, saa kokea syyllisyyttä siitä, että on uskaltanut pyytää.
Peruspalvelujärjestelmä on pirstaleinen ja kankea tukemaan kansalaista ja hänen tarpeitaan.
Vanhukset sinnittelevät toisiaan tukien. He ovat sisäistäneet ja hallitsevat yhteisöllisen talkoohengen. Meidän sukupolvemme ei tähän suostuisi.
On arvokeskustelun aika. Järjestelmä pitää muuttaa inhimillisemmäksi. Ja pian. Jokaiselle on taattava hyvä hoito. Se ei ole heitteille jättämistä ja luottamusta siihen, että vanhukset tukevat toisiaan kuin Raatteen tiellä.
Vetistelemme suurien sotaelokuvien edessä.
Keskuudessamme elää vielä ihmisiä, joilla se kaikki on nahan alla. Osaksi se on meidänkin nahkamme alla. Siksikö meillä on niin kiire. Emme uskalla katsoa menneeseen aidosti emmekä tähän päivään. Tiedostammeko tämän epäoikeudenmukaisuuden?
Olemme velkaa ikäihmisille arvokkaan vanhenemisen. Siihen kuuluu riittävä hoito, hoitopaikka tarvittaessa, inhimillistä lämpöä ja rakkautta. Turvallisuutta ja osoitusta siitä, että he ovat meille arvokkaita ja merkityksellisiä heikkoinakin.
Päivi-Maria Hautala
kansanedustajaehdokas (kesk)