Ymmi – ensimmäinen oikea kissakaverini

20.08.2019 Janika Ihanamäki

Olen ollut lapsesta asti omasta mielestäni eläinrakas. Ala-asteiässä noin kilometrin matkalla kotoa koululle tuli usein viivästyksiä. Piti silittää kaikki matkalle osuneet koirat. Ne olivat ihania.

Erään talon pihalla oli muistaakseni cockerspanieli, joka haukkui kaikki ohimenevät ihmiset. Jos koira tuli omistajansa kanssa hihnaan kytkettynä vastaan, sillä oli usein vinkulelu suussa. Kerran omistaja kauhistui, koira oli kuulemma vihainen. En ollut tajunnut pyytää lupaa silittää koiraa. Sillä kertaa koira otti rapsutuksia vastaan mielissään.

Lienikö jotenkin tottunut minuun, koska juttelin sille joka kerta jotakin heidän pihansa ohi kävellessäni.

Koirakavereita on ollut elämässäni useita, erilaisia upeita yksilöitä.

Hevosten ja ponien kanssa toimiminen on jäänyt vähemmälle, silti sekä ponin, että hevosen selästä olen ehtinyt pudota. Ei kuitenkaan niin pahasti, että olisi sattunut. No, vähän vatsaan, nauramisen takia.

Omaa koiraa toivoin pitkään, mutta lapsena en sitä saanut. Kissan sain, mutta se sairastui melko nuorena eikä elänyt pitkään. Suru oli suuri.

Aikuisiällä elämääni tuli welsh corgi pembroke Nella jätti melkein kahdeksan vuoden taipaleellamme tassunjäljen sydämeeni. Nellan kanssa sain eräänä talvena ihmetellä lähietäisyydeltä Punkalaitumenjoen jäällä ohi juoksevaa kettua. Kettu tuijotti meitä takaisin yhtä pöllämystyneenä. Jälkeenpäin selvisi, että se oli käynyt nuuhkimassa lumeen jääneet jälkemme ja vasta sitten jatkanut matkaansa.

Koira- vai kissaihminen?

Kissat, joita olen tavannut, ovat olleet erikoisia tapauksia. Niistä en keskimäärin kaveria saa, vaikka olenkin viitseliäs rapsuttaja ja silittäjä.

Lukuun ottamatta turkulaista Osamaa, joka aina yökylässä Turussa ollessani tuli herättämään kukonlaulun aikaan puremalla varpaitani. Muuten se käyttäytyi mallikkaasti.

Eräälle ystävälleni tuli jokin aika sitten hoitoon kissa, maine coon, koiramaista kissarotua, hyvin kaunis yksilö. Ensimmäisellä kerralla Ymmi katseli minua kaukaa, mikä on tavallista. Toisella kerralla se tuli jo syliin ja parkkeerasi pöydälle kahvikupin ja pullalautasen väliin. Siitä alkoi ensimmäinen ystävyyteni kissan kanssa.

En ole varma, pitäisikö mennä lääkäriin. Ensimmäistä kertaa olen alkanut harkita, olisinko sittenkin olla myös kissaihminen, ihan vähän vaan.
Kirjoittaja on Lauttakylä-lehden toimituksen avustaja.