Meistä itsestämme meistä itsellemme

10.01.2018 Minna Karru

"Maaseutuidylli romahti. Nyt on paettu kivierämaahan ja ollaan hieman onnettomia. Muistellaan menneitä. Niin tekee Metsolatkin. Tästä syystä siitä on tullut suo-sikki, ei sarjan taiteellisten ansioitten tai niin sanotun sanottavan vuoksi. Itse draamahan on kuin Herttasarjassa."
Noin ilkeili itse Valtakunnan Kriitikko Jukka Kajava Helsingin Sanomissa keväällä 1993.

Silti – tai sen tähden – kansa (enimmillään 1,7 miljoona suomalaista) katsoi uutta tv-sarjaa. Ja piti siitä. Niin minäkin, agraariperheen lapsi.
Äiti-Annikki käyttäytyi kuin oma mummuni ja minä itse kävin Risto-pojan tyttärestä Liisasta. Ainakin siinä mielessä, että Liisaa näytellyt Anna-Leena Härkönen on aikalaiseni, vuotta vaille minun ikäiseni.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Carl Mesterton itse on sanonut, että hän halusi kertoa tavallisista ihmisistä. "Ikään kuin kerran viikossa tulisi sellaisia tuttavia kylään, jotka puhuvat samaa kieltä."

Nyt joulun ja uuden vuoden pyhinä minä palasin Metsolaan, mutten tosiaankaan jakso per viikko -tahtia. Yle Areenassa koko sarja on tarjolla ihan omaan tahtiin nautittavaksi. Minä ahmin kaiken melkoisella vauhdilla.
Ja totta vie.
Edelleen tuntuu kuin kotiinsa palaisi, (vaikka sarja onkin pääosin kuvattu Mouhijärvellä). Hyvin ymmärrän, että Ylen elävässä arkistossa Metsolat-juttu on saanut otsikokseen Tie joka vei meidät kotiin.
On helppo nyökätä myös elokuvatutkija Veijo Hietalan ajatukselle siitä, että Metsolat on tarina meistä itsestämme meille itsellemme.

1990-luvulla kuvatun Metsola-sarjan välillä raakakin arkirealismi nostaa lisäksi pintaan enemmän kuin ripauksen maalaisnostalgiaa.

Puhutaan samaa kieltä.

Hietala onkin sitä mieltä, että ilman vahvaa myyttistä pohjaa sarja tuskin olisi noussut kestosuosikiksi. "Siinä on kaikki olennaiset ainekset, myyttinen koti, punainen tupa, jossa äiti leipoo, pyyhkii käsiään esiliinaan ja kantaa pöytään lisää pullaa."
Niinpä! Niin teki oma mummunikin.
Ja lisäksi kaatoi kahvia kuppiin senkin jälkeen, kun visiteeraja-Veli oli ehättänyt laittaa kätensä kupin päälle merkiksi siitä, ettei enää halua lisää. Ette muuten uskokaan, miten nopeasti Veli veti kätensä pois, kun kahvi kuitenkin alkoi virrata.
Kirjoittaja on Lauttakylä-lehden toimittaja.